OLYMPIASTADION 1938-2016

Julkaistu 7.10.2016

Olympiastadion on käynyt vuosikymmenten saatossa läpi monta muodonmuutosta. Alkuperäisen vuoden 1938 stadionin puhtaan funktionalistiset linjat erottuvat parhaiten A-katsomossa ja tornissa. Lukuisien muutostöiden tuloksena stadionista on kehittynyt pala palalta yhä monipuolisempi urheilu- ja liikuntapaikka sekä toimitilojen kokonaisuus. Nyt Olympiastadionilla on käynnissä mittava perusparannus- ja uudistamistyö. Perinteitä kunnioittaen stadionista rakentuu nykyaikaiset stadionvaatimukset täyttävä monitoimiareena. 

Olympiastadionin kahdeksan suurta rakennus- ja muutosvaihetta:

1.    Stadionin rakentaminen 1934–1940

2.    Vuoden 1952 olympiakisojen valmistelut ja jälkityöt

3.    Yleisurheilu 1971 EM-kisavalmistelut 1970–1971

4.    Yleisurheilun 1983 MM-kisoja palvellut rakentaminen

5.    Mittava Peruskorjaus 1990–1993

6.    MM-rakentaminen 2004–2005

7.    Kenttäalueen muutostyöt 2009–2010

8.    Perusparannus ja uudistaminen 2016-2019

 

Säätiötä tarvitaan toteuttamaan stadionhaaveet

Haaveet olympiakisojen järjestämisestä Suomessa heräsivät Tukholman vuoden 1912 olympiamenestyksen jälkilämmössä. Erik von Frenckell esitti Pallokentän vihkiäistilaisuudessa 1915 ajatuksen stadionin rakentamisesta sen viereen. Seuraavana vuonna arkkitehti Bertel Jung laati Lauri Pihkalan avustamana suunnitelman stadionista Kaisaniemen puistoon.

Vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Pihkala ehdotti stadionin paikaksi Kamppia, jossa sijainneista Turun kasarmeista suurin osa oli tuhoutunut saksalaisten vallatessa Helsingin punaisilta. Suomalaisen stadionin rakentaminen venäläisten kasarmien sijoille olisi vertauskuvallisesti merkinnyt voittoa entisestä itäisestä isännästä.

Antwerpenin kisojen jälkeen perustettu Oy Stadion Ab yritti toteuttaa stadionin Kamppiin yritysmuotoisena. Osakeanti ei kuitenkaan tuottanut tavoiteltua tulosta. Erik von Frenckell teetti 1920-luvun puolivälissä luonnokset Pallokentän eteläpuolelle sijoitetusta stadionista, jolle olisi mahtunut 30 000 katsojaa. Kokonaisuuteen kuului myös pyöräilyrata. Malli oli esillä Stockmannin silloisessa tavaratalossa Hakasalmenkadulla (Keskuskatu) kesällä 1926.

Joulukuussa 1927 opetusministeriö, Helsingin kaupunki, Suomen Urheiluliitto ja Työväen Urheiluliitto, Svensk Finlands Idrottsförbund, Suomen Palloliitto sekä yhdeksän muuta liikunta-alan liittoa perustivat Stadion-säätiön. Hallitusta alkoi johtaa Erik von Frenckell, joka hoiti tehtävää 50 vuotta kuolemaansa saakka. Stadion-säätiön perustamisella luotiin samalla pohjaa suomalaiselle tavalle ratkaista urheilurakentamisen suurhankkeita, joihin ovat osallistuneet valtio, kunnat ja urheilujärjestöt. 

 

Paikka haussa – Tähtitorninmäki vaihtuu Tivolinmäeksi

Stadionin paikkaa säätiö etsi aluksi yhteistyössä Itsenäisyyden Liiton kanssa Tähtitorninmäeltä. Ajatuksena löytää kansakunnan tärkeimmälle urheilurakennukselle mahdollisimman edustava paikka. Tähtitorninmäki osoittautui kuitenkin liian ahtaaksi. Pysäköintipaikkoja ei olisi saatu alueelle riittävästi – autokanta kasvoi 1920-luvulla nopeasti etenkin Helsingissä.

Helsingin kaupunginvaltuusto päätti syyskuussa 1929, että stadion voidaan rakentaa Urheilukadun, Nordenskiöldinkadun, rautatien ja Helsinginkadun rajaamalle alueelle. Valtuusto myönsi samalla varat stadionin aatekilpailuun, jossa oli luonnosteltava 25 000 katsojan stadion ja urheilupuistoalue. Keväällä 1930 toteutetun kilpailun voittaja Onni Johannes Enroth olisi sijoittanut stadionin kaupunginpuutarhan pohjoispuolelle. Erik von Frenckellin johtama Stadion-säätiön hallitus piti parempana stadionin rakentamista pallokentän itäpuolelle Tivolinmäelle. Kaupunginvaltuusto asettui maaliskuussa 1932 säätiön ehdotuksen kannalle.

Stadion-säätiö julisti uuden kilpailun, jossa tehtävänä oli laatia 20 000–25 000 katsojan stadionista. Seuranneen jatkokilpailun voittivat arkkitehdit Yrjö Lindegrén ja Toivo Jäntti. Stadionin rakentaminen alkoi heidän työnsä pohjalta 12. helmikuuta 1934. Huhtikuussa työmaalla teki perustustöitä jo 346 miestä, jotka pääsivät työttömyystöihin. Maanrakennustyöt valmistuivat marraskuussa 1935. Stadion varsinainen rakentaminen alkoi kesällä 1936, jolloin peruskiven muuraukseen osallistui muun muassa Kansainvälisen olympiakomitean (KOK) puheenjohtaja Henri de Baillet-Latour.

 

Stadion valmistui 

Helsinki tavoitteli tosissaan vuoden 1940 kesäolympiakisoja, jotka sai kuitenkin Tokio. Stadionin rakentaminen hidastui KOK:n päätöksen jälkeen. Ensimmäinen vaihe valmistui 1938. Suorituspaikoiltaan stadion oli maailman huipputasoa. Katsomoihin mahtui noin 26 000 katsojaa, vaikka itäkatsomon kohdalla ammotti sadan metrin aukko. Vihkiäisissä 12.6.1938 puhui tasavallan presidentti Kyösti Kallio:

”Tämä stadionin pystyttäminen ja tämä päivä on yhtenä todistuksena, että Suomen sydän sykkii nykyään yksimielisempänä kuin ehkä koskaan ennen. Ja niin tuleekin sykkiä, sillä me itsenäistynyt sukupolvi olemme vastuussa esi-isien perinnöstä. Sen kehittäminen ja kohottaminen vaatii asettumaan kylki kyljen viereen.”

Stadionin rakentamisaikana Suomen poliittinen ilmapiiri muuttui huomattavasti. Sosiaalidemokraatit ja maalaisliitto aloittivat puna-multayhteistyön, jonka vertauskuvaksi yhteisvoimin toteutettu urheiluareena sopi hyvin. Stadionin nimestä käytiin keskustelua, jossa olivat esillä vaihtoehtoina muun muussa Suomen stadion, Vapauden stadion, Itsenäisyysstadion ja Itsenäisyyden stadion. Pohdinnat raukesivat Helsingin saatua järjestettäväkseen 1940 olympiakisat, kun Tokio joutui luopumaan kisoista Japanin hyökättyä Kiinaan. Lisäksi Helsinki oli saamassa vuoden 1943 Työläisolympialaiset,

Helsingin olympiahankkeen vahvaksi mieheksi nousi maalaisliiton uusi tähtipoliitikko Urho Kekkonen, joka ohjasi Erik von Frenckellin osin sivuraiteelle. Kekkosen tuella järjestelytoimikunnan johtoon nousi J. W. (Jukka) Rangell, josta tuli myös KOK:n jäsen. Stadionin ja Suomen olympiahankkeen näkyvin puuhamies von Frenckell joutui pettymään.

 

Olympiakiireessä aukot umpeen

Rakennustyöt vauhdittuivat olympiaisännyyden varmistuttua heinäkuussa 1938. Olympiastadion ja sen ympäristö oli saatava kuntoon ennen kisoja. Takasuoran aukon täytti betonikatsomo ja puusta valmistui olympiakisoja varten tilapäisiä lisäpaikkoja syksyllä 1939. Katsomoon olisi mahtunut 62 000 ihmistä. Pysyvissä katsomonosissa oli 27 000 paikkaa. Stadionille asennettiin tulostaulu, 101 valaisinta ja kuulutuslaitteet.

Stadionin ensimmäisen vaiheen rakentaminen maksoi noin 23 miljoonaa markkaa ja lisärakentaminen runsaat 13 miljoonaa markkaa. Säätiö rahoitti rakentamista pieneltä osin myymällä Stadion-tavaramerkin käyttöoikeuksia. Myyntituloja kertyi vuoden 1943 loppuun mennessä 6,5 miljoonaa markkaa. Stadion-tunnuksella myytiin muun muassa, virvoitusjuomia, kahvia, margariinia, näkkileipää, paitoja, polkupyöriä, pukuja, tupakkaa ja vaneria. Päärahoittajia olivat Helsingin kaupunki ja Suomen valtio

Valkoinen stadion oli yksi nykyaikaistuvan Suomen vertauskuvista. Helsingin ilme muuttui muutoinkin 1930-luvulla merkittävästi. Pääkaupunkiin oli valmistunut eduskuntatalo ja Stockmannin tavaratalo 1931, Lasipalatsi ja Naistenklinikka 1934, Messuhalli 1935 ja Tilkan sotilassairaala. Uusi jyhkeä pääposti otettiin käyttöön 1939.

Helsingin stadionista tuli jo alkuperäisessä muodossaan suurempi kuin Tukholmaan 1912 valmistunut. Tukholman stadionin piirtänyt Torben Grut olisi tosin rakennuttaa paljon mahtavamman urheiluareenan, mutta Ruotsilla ei ollut 1910-luvun alussa varaa toteuttaa hänen näkyään täysimittaisena.

 

Toinen olympiaisännyys muutti stadionin ilmettä

KOK myönsi kesäkuussa 1947 Helsingille vuoden 1952 kesäkisojen järjestämisoikeudet. Vaikka stadion oli valmiina, niin sitä oli korjattava ja laajennettava. Olympiarakentaminen alkoi vuonna 1948 puukatsomon purkutöillä. Betonikatsomoiden laajennustöiden jälkeen stadionilla oli tilaa 50 000 katsojalle. Seisomapaikkoja oli 10 000. Kisoihin rakennettiin myös 20 000 katsoja puiset lisäkatsomot. Olympiakisoissa oli käytössä 54 000 istumapaikkaa ja 16 000 seisomapaikkaa.

Muutostöiden seurauksena puhdaslinjaisin funkisilme katosi osittain, vaikka suunnitelmia olivat laatimassa stadionin piirtäneet Toivo Jäntti ja Yrjö Lindegrén. Kisojen jälkeen säätiö keskittyi stadionin sisätilojen hyödyntämiseen toimisto- ja urheilukäytössä. 1950-luvun puoliväliin mennessä stadionille valmistui lisää toimistotilaa ja liikuntasaleja. Tätä vaihetta täydensi retkeilymajan rakentaminen pohjoiskaarteeseen 1960-luvun alussa. Stadionin ulkonäkö vakiintui olympiakisojen jälkeen puukatsomoiden purkamisen jälkeen 60 vuodeksi. 

 

Kohti uutta aikaa

Suomeen ja Helsinkiin on rakentumassa vuosien 2016-2019 aikana kansainväliset suurtapahtumien vaatimukset täyttävä monitoimiareena, joka on päivittäin myös kaupunkilaisten ja vierailijoiden käytössä. Uudistettu Olympiastadion on toimiva, turvallinen ja tunnistettava monitoimiareena. Yleisölle, tapahtumajärjestäjille ja kaupunkilaisille rakentuu 19 290 bruttoneliötä uusia tiloja ja hankkeen kokonaislaajuus on kenttä ja ulkoalueet mukaan lukien yli 90 000 neliötä. Lisäksi katsomot, kenttäalue ja juoksuradat uudistetaan. Tulevaisuudessa Olympiastadionilla arvioidaan vierailevan vuosittain noin miljoona kävijää. Uudistetun Olympiastadionin ovet avautuvat vuonna 2019.

 

Teksti: Jouko Kokkonen ja Stadion-säätiö

Kirjallisuutta: Kokkonen Jouko. 2007. Oikeiden olympiakisojen maa. Teoksessa Tikander Vesa–Viita Ossi, Sadan vuoden olympiadi. Helsinki: WSOY ja Suomen Olympiakomitea. Nygrén Helge. 1978. Helsingin olympiastadion.  Helsinki: Stadionsäätiö. Raatikainen Voitto–Lipponen Satu–Suvanto Pertti–Vihavainen Riitta. 1994. Meidän kaikkien stadion. Helsinki: WSOY.

Linkki: Juhani Sipilän radio-ohjelma olympiastadionista 1970-luvun alusta. Ohjelmassa muun muassa Erik von Frenckell muistelee olympiastadionin rakentamista. Ohjelmassa kuullaan myös, miten hän lukee stadionin perustamiskirjan 1936. Martti Jukola selostaa peruskiven muurausta. (Muistelukset sisältävät epätarkkuuksia, mutta kertovat aikakauden hengestä.) http://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/olympiastadion-eilen-ja-tanaan