Muistojen penkki

Katsomo B 19 – rivi 19 – paikka 31

05.08.2016

Helsingin Olympiastadion 1952 - olympiakävijä muistelee

Täyttäessäni 80 vuotta marraskuussa 2015 sain tyttäreltäni yllätyslahjan; saman istumapaikan, missä istuin yhtenä päivänä Helsingin vuoden 1952 Olympialaisissa. Tein stadionin penkin puista tuolin, jolle istahdan ja elän uudelleen muistoissa jälleen sitä kesäistä päivää 22.7.1952. 

Olin valokuvannut olympiasoihdun kulkemista kotikyläni ohi kohti Helsinkiä. Kisat olivat alkaneet, kun päätimme serkkupojan kanssa lähteä Olympialaisiin. Lippuja oli ollut ennakkomyynnissä, mutta luotimme, että saamme liput stadionilta. 

Kun pikajuna sitten saapui Helsinkiin, lähdimme kävelemään kohti stadionia. Kaduilla oli jo kansainvälinen tunnelma. Stadion näyttäytyi korotettuina katsomoina, lippukojuja oli siinä edustalla. Saimmekin mielestämme liput hyvältä paikalta, kaarteesta takasuoran alusta.   Tämä pääsylippu on yhä tallessa. Sama paikka, missä muistelen tätä päivää nyt. Myös Olympiaraha on yhä tallessa, samoin kuin silkkinen olympiasolmio.

Kesä oli ollut melko sateinen, mutta tämä päivä, kun istuimme katsomossa, oli kaunis aurinkoinen päivä.

Päivään mahtui alkukilpailuja, mutta seiväshypyn loppukilpailu on painunut mieleen, koska se käytiin aivan lähellä silmiemme alla. Kisan voitti Robert (Bob) Richards USA:sta. Se pitkä keskittyminen vilttiin piiloutuneena toi olympiakullan ja päälle kymmentuhatpäisen yleisön sympatiat. 

Sitten oli miesten 800 metrin loppukilpailu, jossa hämmästelimme Jamaikan Arthur Wintin pitkää askelta. Juoksun voitti kuitenkin USA:n Mal Whitfield.

Naisten 100 m loppukilpailu oli toisella puolen stadionia, pääkatsomon edessä. Kaikki ihailivat voittajan, Australian Marjorie Jacksonin juoksun tyyliä.

Päivä oli vaihtunut jo heinäkuun pimeneväksi illaksi, kun stadionin tapahtumat mielessämme kävelimme kohti rautatieasemaa ja nousimme pohjoiseen menevään pikajunaan. Kun juna alkoi hiljalleen liikkua ja nousta Pasilan mäkeä, tuli ikimuistettava hetki, kun tummaa taivasta vasten alkoi näkyä stadionin torni ja palava olympiatuli sen huipulla. Tämän näyn kaikki junassa olijat halusivat nähdä vielä kerran.

Se päivä ja tunne olivat ainutkertaisia. Ne olivat hetkiä, jotka eivät koskaan palaa muuten kuin muistoissa niin kauan kuin elää ja istahtaa tähän muistojen tuoliin numero 31.

Aarre Salonen 

Orivesi